Iso paha Internet

Meinasin välitehtävän yhteydessä alkaa rönsyilemään aiheiden ohi, joten jatketaanpa täällä. Pohjaan ajatuksiani edelleen torstain (28.9.) luennolla heränneeseen keskusteluun. Yhtenä puhuttelevimmista aiheista oli juurikin Facebook. Facebookissa ihmiset roikkuu päivät pitkät, eivätkä enää soittele tai tapaa kasvotusten. Onko todellakin näin? Jos itselleni tapahtuisi vastaavaa, kyllä harkitsisin eroamista vakavasti. Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että ei sosiaalisten medioiden käyttö välttämättä vähennä nk. normaalia kanssakäymistä yhtään. Itse ainakin käyn mieluummin tapahtumissa ja tapaan kavereitani kuin chattailen tietokoneella. Niin kuin luennollakin joku kommentoi, Facebookissa on kuitenkin kätevää pitää yhteyttä moneen ihmiseen kerrallaan. 

Itse en pahemmin soitellut kännykällä kavereille ennen sosiaalisten medioiden yleistymistä. Nyt kynnys sopia tapaamisia on paljon pienempi, kun voin vain käydä kirjoittamassa ilmaiseksi viestin kaverilleni. Käytän siis sosiaalista mediaa ensisijassa siksi, että tapaamisten sopiminen on siellä helppoa. Esimerkiksi lukion jälkeen kaveriporukkamme hajosi aivan eri puolille Suomea, ja paljon kavereita asuu tai on asunut ulkomaillakin. Heidän kanssaan yhteyden pito jonkin muun viestimen kuin puhelimen välillä on mielestäni järkevää jo ihan taloudellisesti ajateltuna. Tietysti Facebookiin ja nettiin ylipäätään liittyy paljon riskejä, mutta muistetaan nyt kuitenkin, että itse pystyy vaikuttamaan siihen, korvaako sosiaalinen media oman todellisen sosiaalisen elämän vai täydentääkö se sitä.

Välitehtävä 4, Median käytön tilanteiden tavat

Jospa mentäisiin tällä kertaa suoraan asiaan. Koen mediaa käyttäessäni olevani sekä vastaanottaja että sisältöön tarttuva kriitikko. Vastaanottajan roolini näkyy erityisesti siinä, että tykkään lukea paljon eri aiheisiin liittyviä uutisia, vaikken niistä sen syvällisemmin mitään ymmärtäisikään. Myös uusien välineiden käytön yhteydessä olen hyvinkin avoin, enkä juuri kyseenalaista uutta tekniikkaa ja sen hyödyllisyyttä ilman painavaa syytä. Esimerkiksi uskon, että älypuhelimesta voi olla käyttäjälleen todellista hyötyä, mutta itse en omista sellaista vieläkään, vaikka se tuntuu nykyään olevan jo vähän junttimaista. En vain ole kokenut sitä itselleni vielä tarpeelliseksi, ja lisäksi vastaan tulee rahakysymykset jne. Ja kyllähän minä maalta olen kotoisinkin, että siinä mielessä kai saan vähän juntti ollakin.

Kriittinen median suhteen olen useinkin nimenomaan lukiessani esimerkiksi tutkimuksia. Selailen paljon lehtiä netissä, ja tartun usein minua kiinnostaviin aiheisiin. Usein joku lähimmäiseni saa linkin jollekin sivulle, jonka haluan näyttää ihan siksi, että kyseisessä jutussa saatetaan esimerkiksi häikäilemättömästi jättää asioita kertomatta. Hauskinta viihdettä on juurikin sellaiset mainokset ja tutkimukset, joissa viitataan mahtaviin tuloksiin, jotka on saatu tutkimalla kymmenen ihmisen joukkoa.

Kriittisyytenikin pysyy kuitenkin mielestäni kurissa. Viime luennolla torstaina (28.9.) vallitsi mielestäni kauhea pelon ilmapiiri. Google vie ihmisiltä oikeuden omiin teksteihinsä, ja Facebookissa ei voi julkaista mitään eikä kertoa poissaoloistaan, ettei varkaat iske. Minusta maalaisjärki on edelleen pop, ja sitä sopii käyttää. Kyllä itse kerron viikonloppumenoistani kavereilleni, eikä heistä ketään ole vielä tullut minua ryöstämään. Kriittisyys on mielestäni hyväksi, mutta niin kuin ikivanha klisee sanoo: kaikkea kohtuudella.

 

Ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä

Ennen Johdatus mediakasvatukseen –kurssin alkua pohdin sanaa mediakasvatus. Minulle sana mediakasvatus toi mieleen lähinnä kriittisen lähestymisen mediaa kohtaa. Oppilaille pitäisi opettaa, että kaikki lähteet esimerkiksi Internetissä eivät ole yhtä luotettavia. Nykyään maailma on jo niin täynnä tietokoneita, älypuhelimia yms., että itse ajaudun helposti ajattelemaan, että media vaikuttaa ainoastaan iltapäivälehtien nettisivuilla ja tv-mainoksissa. 

Tutustuin kuluneen viikon aikana hieman kurssikirjaamme Näkökulmia mediakasvatukseen. Kun näin sisällysluettelossa otsikon, joka liittyi mediakasvatuksen historiaan, mielessäni vallitsi ajatus, että kyseinen aikakausi on parinkymmenen vuoden takainen. Sekä kurssikirja että luennot kuitenkin kaatavat harhakäsitykseni. Myönnän tappioni!

 

Kurssikirjan artikkelissa 'Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet' kerrotaan, että yksi mediakasvatuksen lähtökohta 1950-luvulla oli joukkoviestintä ja elokuvien vaikutus yhteiskuntaan ja yksilöön.  Minun on hyvin vaikea kuvitella, että mediakasvatusta olisi ollut kouluissa jo 50 –luvulla! Mielessäni 50 –luvun koulu on hyvin järjestelmällinen ja kurinalainen oppilaitos. Tunneilla käsitellään oppikirjojen asioita tarkasti, eikä opettajat sovella omiaan. Aivan käsittömältä tuntuu, että jo 60 vuotta sitten oltaisiin pohdittu elokuvan käyttöä opetusvälineenä. Omaankin kouluaikaan elokuvat olivat melko harvinaisia. On siis hyvinkin mielenkiintoista, että jotkut ovat ajaneet mediakasvatuksen asiaa jo noin varhain!

Erittäin mielenkiintoisena mieleeni painui Mannerheimin lastensuojeluliiton osallistuminen mediakasvatukseen. En ole ajatellutkaan, että MLL voisi olla mukana mediakasvatuksessa! Kuitenkin jo 1958 MLL:n alaisuuteen perustettiin Suomen kansallinen lastenelokuvakeskus. Nyt oikeasti alan ymmärtää, että mediakasvatusta on todella harjoitettu jo pitemmän aikaa, ja monet tahot ovat mediakasvatuksessa mukana. Minua ei näin ollen enää yllätä, kun artikkelin loppupuolella mainitaan, että suomalaisen mediakasvatustutkimuksen heikkouksia on mm. oppialan kotipaikattomuus. Mediakasvatusta on ripoteltu vähän joka paikkaan. 

Mutta pitäisikö mediakasvatuksen olla oma kokonaisuutensa esimerkiksi kouluissa? Minun mielestäni ei välttämättä. Koska mediakasvatus on niin laaja-alaista, olisi vaikeaa saada sitä koottua eheäksi kokonaisuudeksi. Ehkä se on vain hyvä, että mediakasvatusta tulee useilla eri oppitunneilla, sillä niinhän media on elämässäkin mukana monella eri osa-alueella, eikä vain yhtenä isona klönttinä.

Välitehtävä 3, Mediakasvatusta siellä sun täällä

Ensimmäinen asia, joka minulle tuli mieleen kuullessani tämän välitehtävän tehtävänannon, oli yläasteen näppäilytaidon kurssi. Näppäilytaidossa opeteltiin nimensä mukaisesti kirjoittamaan tietokoneella kymmensormijärjestelmällä. Näppäilytaito on siis ollut hyvinkin hyödyllinen ja tarpeellinen minulle aina tähän päivään asti. Maanantain (26.9.) luentoon nojaten voisin arvioida, että kyseisellä näppäilytaidon tunnilla on opetettu sekä teknologiselta että ilmaisuun liittyvältä kannalta. Jos joutuisin koko ajan hakemaan seuraavaa kirjainta näppäimistöltä, ei minua varmaan huvittaisi paljoakaan koneella istuskella. Toki taitoni ovat kehittyneet sen jälkeenkin huimasti, mutta joka tapauksessa pohja osaamiselle on luotu koulun penkillä.

Lukiosta muistan elävästi yhteiskuntaopin kurssin, jossa oli tehtävänä pareittain kerätä portfolioon ajankohtaisia poliittisia juttuja, ja kommentoida niitä. Kurssi oli hyvin opettavainen monella tapaa. Kurssin myötä sanomalehtien seuraamisesta kehkeytyi minulle tapa. Nykyään tosin lehdet ovat pitkälti korvautuneet nettisivuilla, mutta uutisten seuraaminen on joka tapauksessa lähtöisin tuolta kurssilta. Kurssilla oppi myös ottamaan kantaa kirjoituksiin. Kaiken kaikkiaan kurssilla opittiin medialukutaitoa, kriittisyyttä ja analysointia, mitkä ovat kaikki hyvinkin oleellisia osa-alueita mediakasvatuksessa. Hauskinta tässä tarinassa on kuitenkin se, että ennen tätä yhteiskuntaopin kurssi kyseinen aine ei kiinnostanut minua ollenkaan. Portfolio oli kuitenkin minusta erittäin mielekäs tapa oppia, ja kiinnostukseni maailmalla tapahtuviin asioihin kohosi huomattavasti. Silloin en tosin vielä ajatellut, että kurssilla käytettävät oppimismenetelmät liittyisivät mediakasvatukseen. Itse asiassa en ole tajunnut sitä ennen kuin nyt kirjoitin sen mustana valkoiselle.

Välitehtävä 2, Mediapäiväkirja II

Selaillessani äitini Opettaja-lehtiä syksyn varrelta, huomioni herätti eräs artikkeli. Vaikka kyse ei olekaan tämän viikon numerosta, toivon, etten riko tehtävänannossa annettua ohjeistusta. 16.9.2011 julkaistussa artikkelissa ”Oppijana sukupolvi D” puhutaan nykyajan koululaisista nimityksellä sukupolvi D, jossa D viittaa digitaaliseen. Artikkelissa pohditaan, miten digitaalisuus on vaikuttanut ja vaikuttaa lapsiin ja nuoriin.

Mielestäni artikkelissa on hyvin positiivinen näkökulma nuorten median käyttöön. Usein nuorten median käyttöä katsotaan pahalla. Nuoret eivät muka tee muuta kuin pelaavat ja roikkuvat netissä lukemassa ja levittämässä ties mitä. Artikkelissa kuitenkin sanotaan, että lisääntynyt median käyttö on johtanut siihen, että nuorille tärkeää on jakaa asioitaan muiden kanssa ja pitää yhteyttä kavereihin. Ei minusta kuulosta kovin pahalta.

Sukupolvi D on syntynyt maailmaan, jossa kännykät, tietokoneet, pelit ja sosiaalinen media ovat arkipäivää. Artikkeli pohjautuu Helsingissä 7.9.2011 järjestettyyn Campus-seminaariin, jossa Chris Sanderson puhui tulevaisuuden nuorisotrendeistä. Hänen mukaansa merkittävä ero sukupolvi D:n ja heidän vanhempiensa välillä on suhtautuminen yksityisyyteen. Sanderson kertoi, että nuorien mielestä on siistiä kertoa itse menonsa ja tietää muiden olinpaikat koko ajan, vaikka vanhempien mielestä se voi olla todella karmiva ajatus.

Ehkä mielenkiintoisinta artikkelissa on se, että Sandersonin mielestä sukupolvi D on hyvin optimistinen. Hän lausui seminaarissa, että: ”Meidän sukupolvemme ajattelee, että olemme pilanneet kaiken, mutta he ajattelevat korjaavansa sen.”. Minusta nuorten taitava mediankäyttö voi osanaan vahvistaa tätä optimistisuutta. Lapset saattavat useinkin osata käyttää laitteita tai Internetiä paremmin hyödykseen kuin heidän vanhempansa. Koska media on lapsille tavallista arkea, uskovat he tekevänsä siten kaiken muunkin paremmin kuin edeltäjänsä. Tällainen optimistisuus on mielestäni hyvinkin tervetullutta. Liian kauan ollaankin ajateltu kehityksen vievän vain syvemmälle suohon. Itsekin myönnän olevani hieman pessimistinen ajattelija. Pelkään digitaalisuuden luovan enemmän pahaa kuin hyvää, ja tätä asennetta haluaisin niin itsessäni kuin muissakin muuttaa. Oma pessimistisyyteni kuitenkin on pohjimmiltaan sitä, että en usko osaavani käyttää tekniikkaa riittävän hyvin. Luulen, että tämä on useimpien muidenkin ongelma. Mistäpä saisimme avoimen mielen ja rohkeutta katsoa tulevaisuuteen?

Välitehtävä 1, Oma mediapäiväkirja

6.30               Aamulla laitan tietokoneen päälle. Tapanani on tehdä ensin aamutoimet ja käydä  sitten netissä seikkailemassa jos aikaa on.

6.45-7.20       Käyn Moodlessa tarkistamassa mediakasvatus-kurssin ensimmäisen välitehtävän ohjeet. Tarkistan myös sekä uta:n että tty:n sähköpostit. Loppuajan seikkailen Facebookissa, Helsingin Sanomien sivuilla ja kuuntelen YouTubesta Chisun Sabotage-kappaleen.

12.00             Avaan jälleen koneen heti kotiin tultuani, laitan sähköpostia tulevan harjoitteluni ohjaavalle opettajalle huomaamastani päällekkäisyydestä. Käyn nopeasti Facebookissa.

12-13            Tutustun eilen luomaani blogiin paremmin ja etenkin ohjelmaan, jolla blogia ylläpidetään. Suomenkielinen Quick Tour osoittautui yllättävän hyväksi tavaksi tutustua Bloggeriin.

13.00-13.10  Luen sähköpostini, ja vastaan TTY:n sähköpostiin tulleeseen TEK:n kesätyökyselyyn. Kyselyn jälkeen käyn myös TEK:n sivuilla tarkistamassa, että osoitetietoni ovat sivustolla oikein.

14.15-15       Katson dvd:ltä yhden Gilmore Girls –sarjan jakson.

15-17            Teen yleispedagogiikan tämän viikon viikkotehtävää. Viikkotehtävä on melko haasteellinen, joten joudun turvautumaan paljon hakukoneiden (Wikipedia, Google) apuun. Samalla pohdin tehtävää Messengerissä kaverin kanssa. Jaamme aiheeseen liittyviä linkkejä mesen kautta.

17.00-17.20   Lenkillä ollessani kuuntelen musiikkia mp3-soittimelta. Kappaleet ovat sekalaisia.

19.45-20.15   Tarkastan jälleen sähköpostin ja lueskelen päivän uutisia HS:n, Aamulehden ja Iltalehden nettisivuilta.

20.15-21       Aloitan lukemaan Mediakasvatuksen kurssikirjaa. Samalla kirjoittelen mieleen tulevia ajatuksia tekstitiedostoon, jotta voin myöhemmin päivittää blogiani.

21-22            Katson pari jakso The Big Bang Theory-sarjaa.         

Päiväni oli siinä mielessä normaalista poikkeava, että tulin jo puolen päivän jälkeen kotiin. Normaalisti en käytä tietokonetta aamun ja noin iltakuuden välillä juuri ollenkaan. Usein kuitenkin kone on kotona päällä, vaikkei sillä mitään tekisikään. Tv:tä en juurikaan katsele, ja katsonkin eniten sarjoja koneelta tai dvd:ltä. Koulutehtäviin menee usein eniten aikaa, mutta niiden lomassa tulee useinkin katsottua uutisotsikoita tai käytyä Facebookissa.

Miten tää toimii?

Lähdinpä kokeilemaan kurssin suorittamista blogin avulla. Päätös oli kovinkin spontaani, ja se syntyi tuijottelemalla muutaman minuutin Mediakasvatus-kurssin Moodle-sivustoa. En ole koskaan ennen blogia kirjoitellut, mutta joitakin on kyllä tullut luettua. Huomaan, että en osaa tehdä täällä kerta kaikkisesti mitään, mutta uskon ja toivon hartaasti, että tekemällä oppii.

Todellisena tekniikan ihmelapsena epäröin vielä aiemmin tänään kurssin suoritusta, mutta ensimmäinen viikkotehtävä kuulosti niin mielenkiintoiselta ja yksinkertaiselta, että päätin tarttua haasteeseen. Ehkä kuukauden päästä olen jo fiksumpi ja sivunikin näyttää erilaiselta kuin nyt! Sanottakoon vielä, että tällä hetkellä en tiedä kurssista juuri mitään, sillä en päässyt aloitusluennolle Normaalikoulun päällekkäisyyksien vuoksi. Myöskään luentotallennetta en osannut ilmeisesti avata tai sitten se ei vain toimi, who knows. Nyt tie on vain ylös päin!