Luonnollisuus on kaunista

Selaatpa sitten sanomalehteä, iltapäivälehteä tai muotilehteä, törmäät välttämättä muokattuihin kuviin. Miksi kuvia pitää muokata? Miksei ihmiset voi näyttää siltä kuin he aidosti näyttävät? Koska on mahdollista näyttää paljon paremmalta. Kuvanmuokkaus antaa mahdollisuuden kaikkiin niihin muutoksiin, joita itsessämme haluamme tehdä. Joku haluaa sinisemmät silmät, joku pienemmän lantion ja joku suuremmat hauikset. Kuvaa muokkaamalla tämä kaikki on mahdollista ilman kirurgisia toimenpiteitä tai ikävää hikoilua kuntosalilla.

Ihmisillä on tarve esittää mahdollisimman täydellistä. Itsellänikin on tämä tarve, vielä melko pahanlaatuisena. Haluan tehdä tuntemattomiin hyvän ensivaikutelman, olla luotettava tutuilleni ja hyvä kaikessa, mitä teen. Ulkonäkö on ominaisuus, johon monet haluavat panostaa. Mielestäni ulkonäköön pitääkin panostaa jonkin verran. Mutta onko oikein, että media syöttää meille kuvia, joissa ei oikeasti ole mitään aitoa? Lehtien kansissa naisten valkoiset hampaat suorastaan häikäisevät. Telkkarissa malliohjelmassa normaalin painoindeksin alittavalle tytölle sanotaan, että hän on liian suuri. Miksi mallien on oltava yliluonnollisen pitkiä ja laihoja? Onko huippumuoti vain hoikille ihmisille vai voiko ylipainoinenkin pukeutua Pradaan?  

Media kyllä antaa ääripään esimerkkejä kauneista ja hyvävartaloisista ihmisistä. On kuitenkin ihmisen oma päätös, antaako median pyörittää omaa päätään vai pyörittääkö päätään medialle. Aina on mahdollisuus olla eri mieltä ja sanoa oma mielipiteensä. Ei, minun ei tarvitse olla malli käyttääkseni vaatteita, joista pidän. Eikä minun tarvitse muokata kuviani, jotta kehtaan kehystää ne seinälleni. Valitettavasti etenkin nuorille tällaisen vastarinnan tekeminen on erittäin vaikeaa. Mielestäni kaikkien tulisi nähdä kuvamanipulaatioesimerkki, jota tarkastelimme luennon lopussa. Alkuperäinen tyttö on mielestäni paljon kauniimpi kuin säihkysilmäinen blondi. Luonnollisuus kunniaan!

Minä mediakasvattajana

Kurssin häämöttäessä loppuaan mielessäni ajelehtii kysymys siitä, millainen mediakasvattaja itse aion olla tulevaisuuden työssäni. Haluankin näin loppuvaiheessa palata kurssin alussa käytyihin perusasioihin. Opetettavina aineinani ovat fysiikka ja matematiikka. Näiden aineiden myötä mediakasvatusta tulee varmastikin ainakin ohjelmien ja laitteiden käyttöön liittyen. Fysiikassa mediakasvatus painottuu mielestäni juurikin teknologiakasvatukselliseen näkökulmaan. Tunneilla käytetään paljon erilaisia mittauslaitteita ja esitellään fysiikan alan sovelluksia. Yhteiskunta- ja kulttuurikriittinen näkökulma tulee mukaan kuvaan siinä vaiheessa, kun mietitään, mikä tieto on luotettavaa. Luonnontieteiden alalla on erityisen tärkeää, mitkä ovat todelliset lähteet, joista informaatiota on haettu. Matematiikassa painottuu myös luonnostaan eniten teknologinen osaaminen. Jotkin ohjelmat saattavat olla hyödyksi opiskelussa. Esimerkiksi kolmiulotteisten kappaleiden hahmottaminen voi olla helpompaa, jos käytetään hyödyksi jotain ohjelmaa, jolla voidaan katsella kappaleita eri kulmista.

Tällaisten nk. perusjuttujen lisäksi haluaisin kuitenkin opetuksessa käyttää mahdollisuuksien mukaan enemmän mediaa hyödyksi. Eräässä blogitekstissänikin jo mainitsin, että sanomalehdissä oppilaiden töiden julkaiseminen voi motivoida oppilaita. Jos vain joskus on mahdollista, haluaisin toteuttaa oppilasryhmän kanssa jonkin projektin, jonka tulokset voitaisiin julkaista esimerkiksi paikallisessa lehdessä. Internet antaa paljon mahdollisuuksia opetukseen. Peruskouluissa yleensä periaatteena on se, että oikeat vastaukset käydään läpi tunnilla. Jos oppilas ei pääse tunnille, vastauksia on kyseltävä kavereilta tai opettajalta erikseen. Digitaaliset oppimisympäristöt luovat mielestäni oivan mahdollisuuden sille, että opiskelun ei tarvitse eikä saakaan tapahtua vain koulussa. Itse olisin ainakin lukioaikanani toivonut, että olisin kipeänäkin ollessa voinut vähintäänkin tarkistaa läksyt, vaikka en fyysisesti kouluun olisi kyennytkään. 

Vaikka ajatus kurssin toteuttamisesta projektimuotoisena kuulostaa hienolta ja mielenkiintoiselta, vaatii se kuitenkin paljon aikaa ja vaivaa. Luulenkin, että parhaiten tällaisen toteutus onnistuisi jonkinlaisena vapaa-ajan kerhotoimintana. Omassa opetuksessani tuskin tulen painottamaan sitä, mikä on mediakasvatusta ja mikä ei. En vieläkään koe olennaiseksi sitä, että kaikki tekeminen luokitellaan erikseen. Tärkeää ei ole se, että oppilas tietää saavansa mediakasvatusta, vaan että oppilas oikeasti osallistuu, tekee ja kokee itse.

Välitehtävä 7, Mediapaasto

Olin viikonlopun poikaystäväni vanhempien luona vierailemassa. En oikeastaan sen erikoisemmin yrittänyt pitää mediapaastoa, mutta mediankäyttöni oli huomattavasti vähäisempää kuin arkisin kotona. En koe, että itselläni olisi mitään ongelmaa elää päivää ilman mediaa. Koko viikonlopun ajan puhelimeni oli kyllä päällä, mutta en tainnut kertaakaan sitä tarvita. Tietokoneella en lauantain aikana käynyt kertaakaan, sunnuntaina piti kuitenkin jo yrittää selvittää, missä ja mihin aikaan pitäisi maanantaina loman jälkeen olla. Televisiosta katsoimme viikonlopun aikana pari elokuvaa, ja täytin lehdestä selailun lomassa yhden sudokun, mutta siinä on oikeastaan koko viikonlopun mediasaldo. Ei siis täydellinen paasto, mutta käyttömäärä oli kuitenkin melko vähäinen. Verratkaa vaikka ensimmäiseen välitehtävään, jossa pidettiin mediapäiväkirjaa yhden päivän ajalta.

Viikonloppu oli kaikin puolin hyvin rentouttava. Tapasin ihmisiä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, ja ulkoilin, vaikka lauantain loputon vesisade intoani yrittikin lannistaa. Arkipäivänä en viitsisi mediapaastoa edes yrittää, koska opiskeluhommissa pitää pääsääntöisesti olla jotenkin kytköksissä mediaan. Sähköpostin luen useamman kerran päivässä, ja yleensä siellä on tarvittavaa tietoa. Moodle-ympäristössä on usein kurssiin liittyviä tietoja, joita ei edes näe mistään muualta. 

Tunnen erään pubin omistajan, joka kerran sanoi, että vain niiden täytyy pitää tipatonta kuukautta, joilla on ongelma alkoholin käytön kanssa. Ehkä hänellä oli bisnes mielessään, mutta sanonta on mielestäni ihan osuva ja soveltuu mediaankin. Niin kauan kun ei ole ongelmaa mediankäytön kanssa, ei mielestäni tarvita erityisiä mediapaastojakaan.

Viime metreillä

Artikkelissa ’Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja’ (Tuominen, S., Mustonen, A.) käsitellään paljon käytännön asioita, jotka auttavat vanhempia mediakasvatuksessa. Yksi artikkelin tärkeimmistä huomioista on mielestäni se, että vanhempien kannattaisi itsekin tutustua sivuihin, joita lapset käyttää. Esimerkiksi irc-galleriaan ja blogeihin tutustuminen eivät vaadi tolkuttomasti aikaa, mutta tutustuminen selventää vanhemmille sitä, miksi lapset juuri niitä palveluja tai ohjelmia käyttävät.

Olen ennenkin maininnut, että itse käytän Facebookia lähinnä yhteydenpitoon. Artikkelissakin painotetaan sitä, että suurin osa nuorista käyttää nettiä sosiaalisella tarkoituksella. Hyvä huomio on mielestäni se, että riippuvuus on melko harvinaista, vaikka monet nuoret nettiä käyttävätkin. Artikkelissa mainitaan, että vanhemmat ovat ehkä liiankin luottavaisia lastensa mediakäyttötapoihin. He luottavat, että lapset pysyvät poissa pahoilta teiltä. Luottamusta on kuitenkin jonkin verran oltava, niin kuin kaikessa lasten tekemisissä. Omassa lapsuuden kodissani tietokone oli ja on edelleenkin vanhempieni huoneessa. Vanhemmat eivät sen paremmin kytänneet, millä sivustoilla kävimme, mutta kuitenkin heillä oli varmasti jokin käsitys siitä, paljonko aikaa koneella käytimme.

Kurssikirjamme viimeinen artikkeli on Sirkku Kotilaisen kirjoittama ’Mediakasvatusta nuorisotyössä’.  Artikkeli antaa ainakin itselleni jälleen uusia näkökulmia mediakasvatukseen, ja erityisesti siihen, missä mediakasvatusta toteutetaan. Itseäni yllätti artikkelissa mainittu Seija Rytkösen opinnäytetyön tulos, jossa todetaan, että mediakasvatus soveltuu myös rippikouluun. Omaa rippikouluaikaani en pidä mitenkään erityisenä mediakasvatuksen ajanjaksona. Rytkönen kuitenkin uskoo, että mediakasvatuksen tulisi olla osa kirkon kasvatustyötä. Erityisen hienosti artikkelissa sanotaan, että mediakasvatus on jatkuvaa kokeilua ja kehittämistä. Mediakasvatus todellakin elää koko ajan kehittyvän teknologian myötä. Sen olen itsekin tällä kurssilla oppinut, ja mielestäni se on hyvä pitää mielessä tulevaisuudessakin.

Välitehtävä 8, Kuvien tärkeys

Kuten välitehtävän otsikkokin antaa ymmärtää, kuvilla on tärkeä rooli mediassa. Ei varmaankaan ole olemassa lehteä, jossa ei olisi yhtään kuvaa. Päin vastoin, monet lehdet ovat täynnä kuvia, ja joskus kuvia tuntuu olevan lehdissä jopa enemmän kuin tekstiä. Miksi kuvat sitten ovat tärkeitä? Ne luovat tietynlaisen tunnelman tekstin ympärille. Niillä voidaan ohjata ihmisten suhtautumista esimerkiksi uutiseen tai kyselyyn. Kuvalla voidaan helposti esimerkiksi kerätä sympatiaa tai vaikka herättää inhoa ja vihaa. 

Itselleni kuvia tärkeämpää on aina ollut ääni. Televisiota en juurikaan katso, mutta usein laitan sen kuitenkin päälle taustameluksi, koska en kestä hiljaisuutta. Näin ollen television kuuntelu ei ole minulle kovinkaan vierasta. Usein ohjelmissa soi jotakin musiikkia, josta voi hyvinkin päätellä millainen kohtaus ohjelmassa on kyseessä. Kun kuvat jättää pois, jää ihmisen omalle mielikuvitukselle suurempi rooli. Voi itse kuvitella, minkä näköisiä hahmoja ja ympäristöjä televisiossa näkyy. Ohjelmasta kuitenkin riippuu, voiko sitä seurata tuijottamatta ruutua vai ei. Esimerkiksi keskusteluohjelmien kanssa on mielestäni ihan sama, katsooko ruutua vai ei. Ohjelman pääpaino on kuitenkin keskustelussa. Sen sijaan esimerkiksi saippuasarjan tai elokuvan katselu on hyvinkin haasteellista ilman kuvaa. Tällöin pitäisi olla hyvin tarkka kuulo esimerkiksi ihmisten äänten suhteen, jotta pysyisi perässä, kuka milloinkin puhuu.

Lehdissä mielestäni kuvilla on erittäin suuri rooli. Mielenkiintoisten otsikoiden lisäksi kuvat ovat tehokkain houkutuskeino, jolla yleisö saadaan lukemaan tekstikin. Esimerkiksi kirjoja lainaan yleensä ainoastaan kirjan kannen kuvan ja takakannen tekstin perusteella. Jos kuva ja teksti herättävät mielenkiintoni, lainaan kirjan. Kirjan sisällössä puolestaan en juurikaan kaipaa kuvia. Jos kirjaa lukee huvikseen, puolet huvista on siinä, että voi itse kuvitella, miltä kirjan henkilöt ja ympäristöt näyttää. 

Viimeisenä voisin mainita kuvien tärkeyden mainoksissa. Jos lehdet olisivat täynnä mainoksia, joissa vain kerrottaisiin tuotteista sanallisesti, eivät mainokset olisi kovinkaan tehokkaita. Miten esimerkiksi voitaisiin mainostaa talvitakkia ilman kuvia? Tai kosmetiikkaa? Mainokset elävät kuvien varassa. Radiossa on pärjättävä ilman kuvia, joka on valitettavasti johtanut siihen, että monet radiomainokset ovat ärsyttäviä, jotta ne jäisivät mieleen. Tässä suhteessa voin siis kääntyä äänikannaltani kuvien pariin.

Medialapsuus kauhistuttaa!

Tänään valmistelin omaa alustustani Kasop3 kurssia varten. Niille, joille kasop3 ei sano mitään voin kertoa, että kyseessä on kurssi, joka kulkee nimellä Kehitys, kasvatus ja elämänkulku. Lukupiirillä suoritettavaa kurssia varten luin kirjasta Ihmisen psykologinen kehitys (Nurmi, J-E, Ahonen, T., Lyytinen, H., Lyytinen, P., Pulkkinen, L., Ruoppila, I.) osiota Keskilapsuus. Osion lopussa käsiteltiin myös mediaa. Kirjassa mainittiin, että lapsille jonkin tietyn tv-sarjan seuraaminen voi olla tärkeää myös sosiaaliselta kannalta. Koulussa välitunneilla muistellaan, mitä kyseisessä sarjassa edellisenä päivänä tapahtua ja ennustetaan, kuinka tarina jatkuu. En ollut ennen ajatellut, että tv-sarja voisi olla lapsille tärkeä siksi, että he pysyvät kaveripiirin jutuissa mukana. Samalla mieleeni tuli ystäväni, joka viikonloppuna ihmetteli, kuinka pärjään, kun en katso Salkkareita telkkarista. Ihan hyvin toistaiseksi, oli minun vastaukseni.

Kun luin kurssikirjastamme artikkelia Pienten lasten mediakasvatus, silmiini pisti heti ensimmäisessä kappaleessa termi medialapsuus. Medialapsuus sai aikaan mielikuvan, jossa lapsi istuu television äärellä ja käy koulua virtuaalisesti, eikä koskaan tapaa ketään muualla kuin virtuaali jalkapalloharjoituksissa. Kuitenkin termillä halutaan vain korostaa sitä, että media on mukana jo pientenkin lasten elämässä, halusi sitä tai ei. Artikkelin kirjoittajat Hanna Niinistö ja Anu Ruhala kertovat, että lapsilähtöisyys on yksi pienten lasten mediakasvatuksessa korostuva osa. Ihmisen psykologinen kehitys-kirjassa olin juuri törmännyt käsitteeseen lapsilähtöisyys, joka tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan ikään sopivia virikkeitä ja odotuksia. Mielestäni lapsilähtöisyys onkin hyvin tärkeää nuorten lapsien mediakasvatuksessa. Yksi omista suosikkisarjoistani lapsena oli Olipa kerran elämä, joka on hyvin opettavainen aikuisillekin. Lapsena kuvittelin, että oikeasti sisälläni kulkee käveleviä punasoluja, ja nopeat viestinviejät kuljettavat paperilappusia aivoihin. Minun ei tarvinnutkaan ymmärtää, että näin ei oikeasti ole. 

Mielestäni viittaamassani artikkelissa tuodaan hienosti esiin se, että on tärkeää kokea lasten kanssa medioiden hyötyjä ja iloja, mutta pitää olla myös selvät säännöt sille, mitä saa ja ei saa tehdä. Lapset käyttävät nykyään paljon mediaa, mutta sitä ei pidä pelästyä (niin kuin minä pelästyin termiä medialapsuus). Minusta on lohduttavaa tietää, että mediakasvatukseen liittyen vanhemmille on olemassa paljon apuvälineitä, kuten Mediamuffinsi-hanke.

Kirjastot mediakasvattajina

Ajattelen kirjastoa usein paikkana, jossa on tiukat säännöt. Kun lapsena kävimme koulusta tutustumassa kirjastoon, ensimmäisenä meille opetettiin, että kirjastossa on oltava hiljaa. Hiljaisuus takaa muille lukurauhan. Ennen Internet-aikaa kirjastossa käytiin nimenomaan vain lainaamassa kirjoja tai lukemassa lehtiä. Itse en koskaan kokenut kirjastoa kovin miellyttäväksi paikaksi viettää aikaani, mikä johtui varmastikin suurelta osin hautajaismaisesta hiljaisuudesta. Kun Internettiin pääsy kirjastoissa tuli mahdolliseksi, myös nuorten nk. hengailu kirjastoissa lisääntyi. Itsekin saatoin joskus bussia odotellessani mennä nettiin selailemaan sivuja. Kuitenkin 2000-luvun alussakin mielestäni kirjastot olivat melko vanhanaikaisia hengeltään. Ainakin omassa kotikaupungissani koneella sai olla vain tietyn ajan, ja itsestäni ainakin tuntui, ettei yleisellä paikalla voi käydä ihan millä sivustoilla sattuu. 

Tuula Haaviston artikkelissa 'Mediakasvatus ja kirjastot' mainitaan Espoon Sello-kirjaston Game Point, joka on osa nuortenosastoa. Game Pointissa on hyviä koneita, joilla voi pelata kirjaston valikoimia pelejä. Mielestäni tämä on hieno askel oikeaan suuntaan. Usein puhutaan siitä, kuinka nuorilla ei ole paikkaa, missä viettää aikaa, ja he purkavat oman pahan olonsa kaduilla tuhotöitä tehden. Miksei kirjasto voisi olla yhtä hyvin mukava ajanviettopaikka, kuten nuorisotalot ja vastaavat? Kirjastollahan on hyvät edellytykset nuorten viihdyttämiseen: on lehtiä, tietokoneita, pelejä ja kirjoja, jotka sekä viihdyttävät että sivistävät nuorta ja miksei vähän vanhempaakin kansaa. 

Jos Sellon kaltaiset kirjastot yleistyisivät, tottakai lisääntyvä nuorten määrä tulisi ottaa kirjaston toiminnassa huomioon. Mahdollisesti vartiointia pitäisi lisätä, ja nuorten perään joutuisi katsomaan hiukan nykyistä enemmän Kuitenkin, omassa mielessäni kirjasto on hyvin arvokas paikka. Minun on vaikea uskoa, että kukaan menisi kirjastoon rellestämään tai potkimaan hyllyjä kumoon. Mielestäni nk. pelikirjasto on kokeilemisen arvoinen idea. Jos kirjastoissa saataisiin käymään enemmän nuoria, ehkä kirjastot voisivat ottaa yhä suuremman roolin mediakasvattajina. Tähän asti kurssilla on pohdittu paljon sitä, miten kouluissa tulisi mediakasvattaa. Mieleeni herää kysymys, entä jos kirjastot olisivatkin niin sanotusti päämediakasvattajia? Eihän kaikkea tarvitse koulussa opettaa. Koulut voisivat tällöin tehdä yhteistyötä kirjastojen kanssa, sillä kirjastothan ovat pullollaan mediakasvatuksen asiantuntijoita. Miksei hyödynnettäisi heidän ammattitaitoaan?