Tänään valmistelin omaa alustustani Kasop3 kurssia varten. Niille, joille kasop3 ei sano mitään voin kertoa, että kyseessä on kurssi, joka kulkee nimellä Kehitys, kasvatus ja elämänkulku. Lukupiirillä suoritettavaa kurssia varten luin kirjasta Ihmisen psykologinen kehitys (Nurmi, J-E, Ahonen, T., Lyytinen, H., Lyytinen, P., Pulkkinen, L., Ruoppila, I.) osiota Keskilapsuus. Osion lopussa käsiteltiin myös mediaa. Kirjassa mainittiin, että lapsille jonkin tietyn tv-sarjan seuraaminen voi olla tärkeää myös sosiaaliselta kannalta. Koulussa välitunneilla muistellaan, mitä kyseisessä sarjassa edellisenä päivänä tapahtua ja ennustetaan, kuinka tarina jatkuu. En ollut ennen ajatellut, että tv-sarja voisi olla lapsille tärkeä siksi, että he pysyvät kaveripiirin jutuissa mukana. Samalla mieleeni tuli ystäväni, joka viikonloppuna ihmetteli, kuinka pärjään, kun en katso Salkkareita telkkarista. Ihan hyvin toistaiseksi, oli minun vastaukseni.
Kun luin kurssikirjastamme artikkelia Pienten lasten mediakasvatus, silmiini pisti heti ensimmäisessä kappaleessa termi medialapsuus. Medialapsuus sai aikaan mielikuvan, jossa lapsi istuu television äärellä ja käy koulua virtuaalisesti, eikä koskaan tapaa ketään muualla kuin virtuaali jalkapalloharjoituksissa. Kuitenkin termillä halutaan vain korostaa sitä, että media on mukana jo pientenkin lasten elämässä, halusi sitä tai ei. Artikkelin kirjoittajat Hanna Niinistö ja Anu Ruhala kertovat, että lapsilähtöisyys on yksi pienten lasten mediakasvatuksessa korostuva osa. Ihmisen psykologinen kehitys-kirjassa olin juuri törmännyt käsitteeseen lapsilähtöisyys, joka tarkoittaa sitä, että lapselle annetaan ikään sopivia virikkeitä ja odotuksia. Mielestäni lapsilähtöisyys onkin hyvin tärkeää nuorten lapsien mediakasvatuksessa. Yksi omista suosikkisarjoistani lapsena oli Olipa kerran elämä, joka on hyvin opettavainen aikuisillekin. Lapsena kuvittelin, että oikeasti sisälläni kulkee käveleviä punasoluja, ja nopeat viestinviejät kuljettavat paperilappusia aivoihin. Minun ei tarvinnutkaan ymmärtää, että näin ei oikeasti ole.
Mielestäni viittaamassani artikkelissa tuodaan hienosti esiin se, että on tärkeää kokea lasten kanssa medioiden hyötyjä ja iloja, mutta pitää olla myös selvät säännöt sille, mitä saa ja ei saa tehdä. Lapset käyttävät nykyään paljon mediaa, mutta sitä ei pidä pelästyä (niin kuin minä pelästyin termiä medialapsuus). Minusta on lohduttavaa tietää, että mediakasvatukseen liittyen vanhemmille on olemassa paljon apuvälineitä, kuten Mediamuffinsi-hanke.
Nyt kun omia ala-asteaikojani muistelen, niin kyllä se oli tärkeää porukkaan kuulumisen kannalta, että oli mukana jonkun tv-sarjan juonikuvioissa tai kuunteli jotain tiettyä bändiä. Ja vielä ylasteellakin kun tuli Habbo hotellit ja muut virtuaaliyhteisöt, niin koulun jälkeen saatettiin siellä tavata joitain kavereita, mitä ei livenä niin usein nähnyt.
VastaaPoistaIkäväähän tuo on, että meinaa mennä ruudun tuijottelemiseksi, mutta vanhempien on vaikea puuttua tähän sulkematta samalla lastaan porukasta. Ehkä nykyajankin vanhemmat voisivat harrastaa vähän yhteisöllisempää kasvatusmallia ja keskenäänkin vähän kommunikoida ja sopia, mitä lapset saavat katsoa. Kyllä ne lapset sitten uskovat, "kun ei toikaan saa katsoa..." :)
Muistan muuten itsekin tykänneeni tuosta Olipa kerran elämä-sarjasta, siinä on hienosti palautettu vaikeitakin juttuja lapsen ymmärryksen tasalle. :)
Samoilla linjoilla Hannan kanssa. Muistan, kun joskus ekaluokkalaisena onnistuin missaamaan Turtlesin ensimmäisen jakson. Kyllähän muuten olin seuraavana päivänä koulussa pihalla. Mutta seuraavalla viikolla asia korjaantui, enkä seurannut sarjaa siksi, että muutkin sitä katsoivat, vaan oikeasti pidin siitä. Mutta ei tämä mediavoittoisuus ole pelkästään meidän elinaikamme ilmiö. Isäni iskurepliikki aikanaan äidilleni oli "Mitä pidät Beatlesista?" Oletusarvo siis oli, että bändi tunnetaan. Sitä en tiedä, olisiko tämä kommentti jäänyt kirjoittamatta, jos bändistä ei ikinä oltaisi kuultukaan.
VastaaPoista